Valokuvatorstai; heijastuksia

Heijastuksia

Mainokset

En tiedä oliko kyseessä Asta vai Veera…

… mutta myrsky oli tuloillaan joka tapauksessa. Enkä oikein tiedä, miksi Suomessakin nyt annetaan myrsyille nimiä. Ennen myrsky oli myrsky, ja sillä selvä. Ehkä tämä on näitä ”mitä isot edellä, sitä pienet perässä”- juttuja.

No, tässä on muutama kuva, ennen myrskyä ja myrskyn aikana. Mikä myräkkä nyt sitten olikaan.

Mustavalkomaanatai # 30; seitsemän

Eli voiko numerosta tulla pakkomielle…

Tämä oli minulle haastava haaste. Halusin löytää jotain, joka oli ”luonnollisesti” 7. Luulin sen olevan helppoa. Mutta ei. Kävelin, sekä sisällä, että ulkona, silmät auki laskeskellen kaikkea mahdollista.

Pyyhkeitä naulakossa 6. Sukkia kuivumassa 4. Liikennemerkkejä yhdessä kohdassa 8. Pyöriä ulkona 6. Autoja parkissa 5. Huh huh!

Luontokaan ei pidä luvuvsta 7. Usein lehtiä puissa, pensaissa ja kasveissa on parillinen määrä. Tai sitten 3, 5, 9, jopa 11. Mutta ei 7.

Tänään minua kuitenkin onnisti. Olin koiran kanssa kävelyllä ulkona. Laskin. 2, 4, 5, 6, 9, 11…. Turhauduin. Ja sitten näin tämän maagisen luvun! Puu, jonka lehtiä on 7!  Kameraa minulla ei ollut mukana, joten kaivoin puhelimen esiin. Onhan siinäkin kamera. Räpsin kuvia, koiran talutushihna toisessa kädessä; täytyyhän näistä jonkun onnistua! Koira katseli minua ihmeissään, huokaisi syvään, ja kävi maate.

Joten tässä tulos. Puhelimen kameralla lennossa otettu kuva. Lehtiä on 7.

seitsemän

Kevättäkö?

No niin, se odotettu kevät on vihdoin täällä!

Sen huomaa monesta eri asiasta. Tietenkin näistä itsestäänselvistä; leskenlehdet ja valkovuokot kukkivat, kaikenlaista vihreää pukkaa maasta ja puihin ilmestyy hiirenkorvat. Se on aina mukavaa, joka ikinen kevät. Ainakin minusta.

Toinen selvä kevään merkki on lehtien koirankakkakeskustelu. Lehtien sivut täyttyvät artikkeleista ja keskusteluista siitä, kuinka vastuuttomia me koiranomistajat olemme. Jätämme meidän rakkaiden karvakorvien jätöksiä mihin sattuu. Onhan se inhottavaa astua kakkaläjään, en minä sitä kiellä. Totuus kuitenkin on, että suurin osa meistä korjaa jätökset pois keskeltä katua. Ihan oikeasti.

Näin koiranomistajana ja äitinä ärsyynnyn enemmän roskista, rikkinäisitä pulloista ja muista mitä omituisimmista asioista, joita ihmiset heittävät ja peittävät lumeen. Luulisi tämänkin asian saavan hieman palstatilaa. Ei ole kovinkaan mukavaa yrittää poistaa lasinsiruja koiran tassusta. Tai tyrehdyttää verenvuotoa haavasta, joka on tullut jostakin poisheitetystä esineestä. Isompiakin lapsia saa varotella, ja ajatelkaa heitä, joilla on pieniä lapsia!  Ja Luontoäitiä; suurin osa roskista ei maadu, ainakaan muutamaan sataan vuoteen.  Eikä se nyt kovin esteettistäkään ole. Mutta ei. ”Sinne vaan, hankeen, eihän sitä sieltä huomaa. Ja kun roskistakaan ei nyt näy”. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Vastuuta, ihmiset!

Noin, nyt olen omalta osaltani osallistunut koirankakkakeskusteluun. Kevät on täällä. Kiitos ja anteeksi.