Vaaliuurnille!

Oli taas aika mennä vaaliuurnille tänään. Äänestin ensimmäistä kertaa tällä paikkakunnalla, joten luulin, että ulos asti kiemurteleva jono oli normaalia. Kunnes kuulin monen suusta: ”en ole tällaista ennen kokenut,  jono on ulos asti!”. Joten ilmeisesti äänestäjiä oli paljon, ainakin toivon niin. Tämäntyyppisissä lähiöissä, jossa on liian monta särkynyttä sielua, äänestetään tilastollisesti vähemmän.

Luulen, että ihmisten mielenkiinto heräsi, kun ennakkosuosikki ei enää ollutkaan niin suosittu. Muutama kuukausi sitten kaikki, myös media, oli sitä mieltä, että Niinistö voittaa ensimmäisellä kierroksella. Niin voi tietenkin vieläkin käydä, mutta on paljon mielenkiintoisempaa, kun muutaman muu ehdokas teki ”yllätysnousun”.

On tietenkin kaikkien oma asia, äänestääkö vai ei, mutta vielä on pari tuntia aikaa vaikuttaa. Joten jos vielä mietit, niin lähdepä sinäkin vaaliuurnille!

Onnenpuu on täällä taas

Moi taas!

Pitkästä aikaa. Me muutimme, taas. Tällä kertaa 150 kilometrin päähän, toiselle paikkakunnalle. Paljon muutoksia, sekä minulle, että lapsille. Tekemistä on riittänyt, ja riittää vieläkin. Osa tavaroista löysi paikkansa heti, osa ei ole löytänyt sitä vieläkään. Pikkuhiljaa. Mutta mukavaa täällä on.

Olemme saaneet uusia ystäviä, ja löytänyt taas vanhoja. Suurin muutos on se, että lapsilla vaihtuu koulu. He odottavat innolla. Ja kuten minun elämässä aina, asioita sattuu ja tapahtuu. Eipä käy tylsäksi. Runojakin on syntynyt, laittelen niitä ehkä myöhemmin blogiin.

Hellettä on piisannut, ja olemme olleet paljon rannalla. Oikeita vesipetoja nuo lapset. Tässä kuva aivan upeasta hiekkarannasta, joka on kivenheiton päässä meistä.

Haluan vielä välittää SUURET KIITOKSET teille, jotka autoitte muutossa. Ilman teitä muutto ei olisi ollut mahdollinen.

Menkää pihalle, puistoon tai veden äärelle ja nauttikaa kesästä!

Rannalla

 

 

Yhteiskuntaluokka B

Minulla todettiin muutama vuosi sitten lannerangan rappeutuma. Olen pärjännyt sen kanssa jumppaohjeiden ja joogan avulla. Tähän asti.

Pari viikkoa sitten selkä kipeytyi erittäin pahasti. Kun sitten kädet puutuivat, jaloista hävisi ajoittain tunto, pystyin tuskin kävelemään, muutama oire  mainittamakoon,  annoin periksi. Äiti oli minua auttamassa ja hän vei minut päivystykseen.

Päivystyksessä oli inhimmillinen vastaanotto. Kaksi lääkäriä tutki minut, ja heräsi vahva epäilys, että on kyse jostain vakavammasta. Töölöön sairaalan neurokirurgi, johon lääkäri oli yhteydessä, sanoi, että tilannetta voi vielä seurata ja tehdä lisätutkimukia, joita pystyy tekemään myös meidän aluesairaalassa. Siirryin yöllä kirurgiselle osastolle. Tiesin, että minusta ei pidetä siellä, lähinnä sen takia, että olen ollut siellä crps – hoidossa kipulääkärin lähettämänä. Halvaantumisriskin pelossa suostuin kutenkin osastohoitoon.

Aamulla kaksi lääkäriä hoitajineen tulivat kierrokselle. Ainoa asia, jonka lääkäri minulta (erittäin vihaisella äänensävyllä) kysyi, oli se kuinka monta kertaa viimeisen viiden vuoden aikana olen ollut siellä. (Katsoin kotona epikriiseistä; kolme kertaa). Sitten lääkärit ja hoitajat puhuivat minusta erittäin epämielyttävästi, ikään kun en olisi siellä. Niinkuin olisin eläin. Muutama v – sanakin sieltä tuli. Ja niin hierarkinen se maailma on, että mitä lääkärit sanoivat, hoitajat olivat samaa mieltä. He lähtivät, ilman että olin saanut vastaustaa ainoaan kysymyseeni; saanko lähteä kotiin?

Tunsin itseni erittäin loukatuksi. Vaikka kuinka kipeä, haluan silti säilyttää ihmisarvoni. Tein lähtöä kotiin, kun hoitaja huusi; ” et sä vielä mihinkään lähde, täytyy vielä tutkia!”. Jäin odottamaan. Löysin yhden hoitajan, joka oli ystävällinen. Hän kertoi mitä tutkimuksia oli määrä tehdä, ennenkuin lähden kotiin.

Kaikista niistä tutkimuksista tehtiin yksi; selän röntgenkuva. Iltapäivällä lääkäri tuli ja kertoi, että voin lähteä kotiin. Olin huojentunut.

Illalla kuitenkin oireet pahenivat. En pystynyt makaamaan, istumaan, kävelemään enkä seisomaan, oikeasta jalasta lähti tunto ja kipu oli valtaisa. Nojasin tiskipöytään ja itkin. Äiti vei minut uudelleen päivystykseen.

Olin odottanut monta tuntia ja kello läheni puoltayötä, kun lääkäri vihdoin tuli. Hän kysyi:”tuntuuko nyt paremmalta, kun olet saanut täällä vähän levätä”? Ei hän sitä pahalla tarkoittanut, mutta siinä tilanteessa en tiennyt pitikö itkeä vai nauraa. Mutta vielä suuri hämmästykseni oli, kun hän luki kirurgian poliklinikan papereista, mitä kaikkia tutkimuksia minulle oli siellä muka tehty! En tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua, mutta minä ainakin tulkitsen sen valehtelemiseksi. En silti jaksanut ruveta inttämään asiasta lääkärin kanssa, eihän hän voinut tietää.

Kysyin sen sijaan, milloin tilanne on niin paha, että kannattaa lähteä lääkärin. Vastaus oli: ”silloin kun ihan oikeen oikeesti raajat puutuvat tai niistä menee tunto, silloin kun ihan oikeen oikeesti tulee virtsaamisvaivoja…” Ym. Hän luetteli koko joukon oireita, joita minulla ihan ”oikeen oikeesti” oli. Lähdin kotiin.

Tiedustelin sosiaalitoimistosta, jos olisi mahdollista saada jonkinlaista käytännön apua kotiin. Siivoaminen, pyykin pesu, ruoanlaitto on minulle hankalaa tai mahdotonta. Sosiaalityöntekijä katsoi minua nenänvartta pitkin ja puhui kuin vähä – älyiselle. Asia tuli kuitenkin selväksi: yksinhuoltajalla ei ole mitään mahdollisuuksia saada apua kotiin, vaikka hän olisi kuinka sairas. Selvä.

Näin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa!

 

(Yh – ) Äitiys…

Runo yh – äitiydestä, runo äitiydestä. Tai ehkä enemmän vuodatus. Päättäkää itse.

 

Äiti ei ole siivonnut

Äiti ei ole tiskannut

Äiti ei ole muistanut viedä roskia ulos

Äiti ei ole pessyt pyykkiä

Äiti on jankuttanut liikaa

Äiti on juonut liikaa kahvia;

 

Äiti on auttanut läksyissä

Äiti on lohduttanut

Äiti on lukenut iltasadun

Äiti on nauranut

Äiti on ollut läsnä;

 

Äiti jaksaa taas siivota

Carpe diem (vaikka oksentaen)

Meitä kehoitetaan monelta taholta, viisaasti, elämään tässä ja nyt. Helpommin sanottu kuin tehty!

Lasten kanssa se on helpompaa. Vaikka omat lapseni ovat jo 8 – ja 9 – vuotiaat ja miettivät usein tulevaa, he elävät kuitenkin tässä hetkessä. Arjessa, ja arjen pienissä hetkissä. (Kuten te jo varmaan tiedättekin, minusta arki on aliarvostettu).

Sitten tulee hetkiä, kuten tänään. Lapset viettivät viikonlopun isällään, ja heidän piti tulla kotiin tänään. Mutta. Siellä he vielä ovat. Oksennustaudissa. Joten katselemme tilannetta huomenna uudestaan. Ja yhtäkkiä minulla ei (muka) ollut mitään tekemistä! Koska olin asennoitunut siihen, että lapset ovat täällä kanssani. Kiinni jäin.

Muuten meillä on mennyt ihan hyvin. Olemme kyllä sairastelleet kaikki erittäin paljon, mutta noin muuten. Arkea. Kiireisiä aamuja, koulua, töitä. Läksyjä, kavereita, harrastuksia. Itkua ja naurua, iloja ja suruja. Kiukutteluja, halauksia. Ja rakkautta.

Meillä sanotaan joka ilta: ”minä rakastan sinua”. Se on tärkeää. Ja kun 8 – vuotias sanoo: ”Äiti, et ikinä voi kuvitella miten paljon sinua rakastan”, niin sydän meinaa pakahtua. Ne on niitä arjen pieniä kultahippuja.

Kyllä tämä tästä…

 

Calluna Vulgaris - tuttavallisemmin kanerva

 

Olemme pikkuhiljaa asettuneet uuteen kotiin – ja uuteen tilanteeseen. Tavarat löytävät paikkansa, ja niin mielikin käsittelee asioita, omaan tahtiinsa.

Luomme uutta arkea. Mikä on meidän; lasten ja minun uusi arki. Miten me teemme asioita, niin että se sopii meille parhaiten. Arki – sanaa paheksutaan mielestäni turhaan, sillä suurin osa elämästämme on arkea. Elämää. Niin.

Tämä on myös kivaa aikaa. Vaikka elämänmuutos on haastavaa, siinä on myös paljon mahdollisuuksia. Ja niitä mahdollisuuksia kannattaa hyödyntää. Toivon, että olen oppinut jotain matkan varrella, jotta voin välttää asioita, jotka eivät ole perheemme juttu. Parhaani mukaan.

Sanonta ”hädässä ystävä tunnetaan” pitää todellakin paikkansa. Nyt tiedän, ketkä ovat todella ystäviäni. Olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on hyviä ystäviä. Selkäänpuukottajiakin valitettavasti on, niin myös minun elämässäni. Toisaalta olen loukkaantunut, mutta samalla on surullista, kuinka pitkälle jotkut ovat valmiina menemään satuttaakseen toista. (Ja koska olen juuri eronnut; pieni huom, kyse ei ole miehestäni!).

Palatakseni Arkisiin Asioihin; nuo kanervat tuolla jutun alussa kasvavat tällä hetkellä parvekelaatikossani. Puutarhanhoitoa sekin.

Joten kyllä tämä tästä. Pikkuhiljaa.