Äiti on vähän väsynyt…

Puolivuotias Luna yrittää näyttää viattomalta koristeiden keskellä

Puolivuotias Luna yrittää näyttää viattomalta koristeiden keskellä

Tämä on minulle se hetki, jolloin vihdoin ymmärrän, että joulu tulee tänäkin vuonna. Luulisi sitä oppivan…

Joulukoristeita olen tehnyt, lähinnä tyttären luokan myyjäisiin. Laitan kuvia ja ohjeita myöhemmin, nyt olen liian väsynyt.

Lähdin aamulla jouluostoksille; onneksi sain suurimman osan lahjoista ostettua. Oli muutama muukin liikkeellä. Viisi tuntia meni, ilman että edes huomasin ajankulua. Kotiin päästyäni oli tietenkin arkirumba edessä. Sitten askartelin vähän. Sen jälkeen teimme tyttäreni kanssa piparkakkutaikinan.

Lapsilla on huomenna joulujuhla. Sen jälkeen toivon, että ehtisimme lasten kanssa tehdä jotain yhdessä. Tänä vuonna on poikkeuksellinen joulu; lapset ovat isällään aaton.

Nyt taidan piilottaa lahjat, ja painua pehkuihin. Mukavaa joulunodotusta!

Onnenpuu on täällä taas

Moi taas!

Pitkästä aikaa. Me muutimme, taas. Tällä kertaa 150 kilometrin päähän, toiselle paikkakunnalle. Paljon muutoksia, sekä minulle, että lapsille. Tekemistä on riittänyt, ja riittää vieläkin. Osa tavaroista löysi paikkansa heti, osa ei ole löytänyt sitä vieläkään. Pikkuhiljaa. Mutta mukavaa täällä on.

Olemme saaneet uusia ystäviä, ja löytänyt taas vanhoja. Suurin muutos on se, että lapsilla vaihtuu koulu. He odottavat innolla. Ja kuten minun elämässä aina, asioita sattuu ja tapahtuu. Eipä käy tylsäksi. Runojakin on syntynyt, laittelen niitä ehkä myöhemmin blogiin.

Hellettä on piisannut, ja olemme olleet paljon rannalla. Oikeita vesipetoja nuo lapset. Tässä kuva aivan upeasta hiekkarannasta, joka on kivenheiton päässä meistä.

Haluan vielä välittää SUURET KIITOKSET teille, jotka autoitte muutossa. Ilman teitä muutto ei olisi ollut mahdollinen.

Menkää pihalle, puistoon tai veden äärelle ja nauttikaa kesästä!

Rannalla

 

 

Kipuiluja

Olen kipeä. Todella kipeä. Käden crps on pahentunut, enkä pysty tekemään juuri mitään. Tiistaina kipulääkäri aloitti uuden lääkityksen jonka pitäisi nostaa kipukynnystä. Kestää, ennenkuin lääke rupeaa vaikuttamaan.

Lieneekö murphyn laki vai mikä, mutta kun yksi asia menee pyllylleen, syntyy syöksykierre; seuraava asia menee p*rseelleen. Ja seuraava. Jne.

Tässä kohtaa yh-äitiys on haastavaa. En pysty laittamaan ruokaa, en siivoamaan, en pesemään pyykkiä… En pysty ajamaan lapsiani kouluun. Kipu on niin kokonisvaltaista, etten jaksa kävellä kuin lyhyitä matkoja. Olen väsynyt ja poikki. Ja hyvää vauhtia tulossa mökkihöperöksi, vaikka toisaalta en kivultani jaksa olla sosiaalinen… Sitten on ne muut huolet, mutta niitä en nyt rupea vuodattamaan.

Poden huonoa omaatuntoa; en tällä hetkellä ole sellainen äiti kun pitäisi. Vaikka kuinka yritän uskotella itselleni, etteivät lapset mene pilalle siitä, että syömme mikroruokaa koirankarvojen keskellä, niin silti jokin kalvaa sisintäni. Olen myös huomannut, että minun tukiverkostossa on pahoja aukkoja. Joskus haluaisin vain pistää pään pensaaseen ja toivoa, että joku tulisi ja siivoaisi, laittaisi ruokaa, pesisi pyykkiä ja tekisi jotain kivaa lasten kanssa.

Yritän ajatella positiivisesti ja nauttia pienistä asioista. Joskus se onnistuu, joskus ei. Koitan keksiä jotain tekemistä, ettei kipu olisi päällimäisenä ja aika kuluisi helpommin.

Ensi tiistaina minulla on aika kipulääkärille. Hän on erittäin pätevä ja aikaansaapa, ja erikoistunut crps:ään. Yleensä hän keksii jonkin keinon. Ainoa asia mitä pelkään on että hän ehdottaa ketamiini-infuusiota. En tiedä kestäisinkö sitä.

Sori kamut, tästä tuli nyt tällainen itkuvirsi. Mutta hei, paistaahan se aurinko joskus risukasaankin.

Paistaahan?

(Yh – ) Äitiys…

Runo yh – äitiydestä, runo äitiydestä. Tai ehkä enemmän vuodatus. Päättäkää itse.

 

Äiti ei ole siivonnut

Äiti ei ole tiskannut

Äiti ei ole muistanut viedä roskia ulos

Äiti ei ole pessyt pyykkiä

Äiti on jankuttanut liikaa

Äiti on juonut liikaa kahvia;

 

Äiti on auttanut läksyissä

Äiti on lohduttanut

Äiti on lukenut iltasadun

Äiti on nauranut

Äiti on ollut läsnä;

 

Äiti jaksaa taas siivota

Carpe diem (vaikka oksentaen)

Meitä kehoitetaan monelta taholta, viisaasti, elämään tässä ja nyt. Helpommin sanottu kuin tehty!

Lasten kanssa se on helpompaa. Vaikka omat lapseni ovat jo 8 – ja 9 – vuotiaat ja miettivät usein tulevaa, he elävät kuitenkin tässä hetkessä. Arjessa, ja arjen pienissä hetkissä. (Kuten te jo varmaan tiedättekin, minusta arki on aliarvostettu).

Sitten tulee hetkiä, kuten tänään. Lapset viettivät viikonlopun isällään, ja heidän piti tulla kotiin tänään. Mutta. Siellä he vielä ovat. Oksennustaudissa. Joten katselemme tilannetta huomenna uudestaan. Ja yhtäkkiä minulla ei (muka) ollut mitään tekemistä! Koska olin asennoitunut siihen, että lapset ovat täällä kanssani. Kiinni jäin.

Muuten meillä on mennyt ihan hyvin. Olemme kyllä sairastelleet kaikki erittäin paljon, mutta noin muuten. Arkea. Kiireisiä aamuja, koulua, töitä. Läksyjä, kavereita, harrastuksia. Itkua ja naurua, iloja ja suruja. Kiukutteluja, halauksia. Ja rakkautta.

Meillä sanotaan joka ilta: ”minä rakastan sinua”. Se on tärkeää. Ja kun 8 – vuotias sanoo: ”Äiti, et ikinä voi kuvitella miten paljon sinua rakastan”, niin sydän meinaa pakahtua. Ne on niitä arjen pieniä kultahippuja.