Yhteiskuntaluokka B

Minulla todettiin muutama vuosi sitten lannerangan rappeutuma. Olen pärjännyt sen kanssa jumppaohjeiden ja joogan avulla. Tähän asti.

Pari viikkoa sitten selkä kipeytyi erittäin pahasti. Kun sitten kädet puutuivat, jaloista hävisi ajoittain tunto, pystyin tuskin kävelemään, muutama oire  mainittamakoon,  annoin periksi. Äiti oli minua auttamassa ja hän vei minut päivystykseen.

Päivystyksessä oli inhimmillinen vastaanotto. Kaksi lääkäriä tutki minut, ja heräsi vahva epäilys, että on kyse jostain vakavammasta. Töölöön sairaalan neurokirurgi, johon lääkäri oli yhteydessä, sanoi, että tilannetta voi vielä seurata ja tehdä lisätutkimukia, joita pystyy tekemään myös meidän aluesairaalassa. Siirryin yöllä kirurgiselle osastolle. Tiesin, että minusta ei pidetä siellä, lähinnä sen takia, että olen ollut siellä crps – hoidossa kipulääkärin lähettämänä. Halvaantumisriskin pelossa suostuin kutenkin osastohoitoon.

Aamulla kaksi lääkäriä hoitajineen tulivat kierrokselle. Ainoa asia, jonka lääkäri minulta (erittäin vihaisella äänensävyllä) kysyi, oli se kuinka monta kertaa viimeisen viiden vuoden aikana olen ollut siellä. (Katsoin kotona epikriiseistä; kolme kertaa). Sitten lääkärit ja hoitajat puhuivat minusta erittäin epämielyttävästi, ikään kun en olisi siellä. Niinkuin olisin eläin. Muutama v – sanakin sieltä tuli. Ja niin hierarkinen se maailma on, että mitä lääkärit sanoivat, hoitajat olivat samaa mieltä. He lähtivät, ilman että olin saanut vastaustaa ainoaan kysymyseeni; saanko lähteä kotiin?

Tunsin itseni erittäin loukatuksi. Vaikka kuinka kipeä, haluan silti säilyttää ihmisarvoni. Tein lähtöä kotiin, kun hoitaja huusi; ” et sä vielä mihinkään lähde, täytyy vielä tutkia!”. Jäin odottamaan. Löysin yhden hoitajan, joka oli ystävällinen. Hän kertoi mitä tutkimuksia oli määrä tehdä, ennenkuin lähden kotiin.

Kaikista niistä tutkimuksista tehtiin yksi; selän röntgenkuva. Iltapäivällä lääkäri tuli ja kertoi, että voin lähteä kotiin. Olin huojentunut.

Illalla kuitenkin oireet pahenivat. En pystynyt makaamaan, istumaan, kävelemään enkä seisomaan, oikeasta jalasta lähti tunto ja kipu oli valtaisa. Nojasin tiskipöytään ja itkin. Äiti vei minut uudelleen päivystykseen.

Olin odottanut monta tuntia ja kello läheni puoltayötä, kun lääkäri vihdoin tuli. Hän kysyi:”tuntuuko nyt paremmalta, kun olet saanut täällä vähän levätä”? Ei hän sitä pahalla tarkoittanut, mutta siinä tilanteessa en tiennyt pitikö itkeä vai nauraa. Mutta vielä suuri hämmästykseni oli, kun hän luki kirurgian poliklinikan papereista, mitä kaikkia tutkimuksia minulle oli siellä muka tehty! En tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua, mutta minä ainakin tulkitsen sen valehtelemiseksi. En silti jaksanut ruveta inttämään asiasta lääkärin kanssa, eihän hän voinut tietää.

Kysyin sen sijaan, milloin tilanne on niin paha, että kannattaa lähteä lääkärin. Vastaus oli: ”silloin kun ihan oikeen oikeesti raajat puutuvat tai niistä menee tunto, silloin kun ihan oikeen oikeesti tulee virtsaamisvaivoja…” Ym. Hän luetteli koko joukon oireita, joita minulla ihan ”oikeen oikeesti” oli. Lähdin kotiin.

Tiedustelin sosiaalitoimistosta, jos olisi mahdollista saada jonkinlaista käytännön apua kotiin. Siivoaminen, pyykin pesu, ruoanlaitto on minulle hankalaa tai mahdotonta. Sosiaalityöntekijä katsoi minua nenänvartta pitkin ja puhui kuin vähä – älyiselle. Asia tuli kuitenkin selväksi: yksinhuoltajalla ei ole mitään mahdollisuuksia saada apua kotiin, vaikka hän olisi kuinka sairas. Selvä.

Näin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa!

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s