Länsirintamalta ei mitään uutta

Tapasin tuttavan kaupungilla. Kohteliaisuuttamme tietysti kyselimme kuulumisia, tuttavani näytti pursuavan energiaa.

-”No mutta mitä teidän perheelle kuuluu?!”

– ”No… tuota… eipä kummempia”

– ”Entäs lapset? Mitä heille kuuluu?”

– ”Koulussahan nuo… vähän flunssoja on ollut”… Tässä vaiheessa mietin kuumeisesti mitä vastata. ”Tyttö alotti kuorossa, hän viihty kyllä tosi hyvin…”

Ja näin keskustelu jatkuu. Ja samalla mietin. Meidän kuusihenkisessä perheessä sattuu ja tapahtuu koko ajan. Lisätkää siihen soppaan vielä kaksi kissaa ja kaksi koiraa. ”Rauhallinen” ei ole oikea sana kuvaamaan meidän perhettä. Eikä ”hiljainen”. Kaaosta? Mutta tuskin puolituttua kiinnostaa meidän pienet, arkiset asiat. Miten lapsilla menee (ja ei mene) koulussa. Miten tiettyinä aamuina talomme on taistelutanner. Tai miten mahdoton poikia on välillä saada sängystä ylös. Ja puhumattakaan sisarrakkaudesta, kaikkine muotoineen. Ja miten vaikeaa välillä on saada kaikkien aikataulut sopimaan. Ja ne ihanat, korvaamattomat hetket.

Emme ole kuuluisia, eikä meillä ole mahdollisuutta matkustella kovinkaan paljon. Ei mitään suurta, muutenkaan. Mutta tämä on meidän elämäämme, meidän arkea. Ja se tuskin kiinnostaa tuttavia. Mutta tämä aika me muistetaan, aina.  Lapset omalla tavallaan, me aikuiset omalla tavallamme. Ja mitä elämä on, suurimmaksi osaksi? Arkea. Sana on minusta aliarvostettu.

– ”No mitä teille kuuluu?”

– ”Arkea!”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s