Luulen, että ihmisten mielenkiinto heräsi, kun ennakkosuosikki ei enää ollutkaan niin suosittu. Muutama kuukausi sitten kaikki, myös media, oli sitä mieltä, että Niinistö voittaa ensimmäisellä kierroksella. Niin voi tietenkin vieläkin käydä, mutta on paljon mielenkiintoisempaa, kun muutaman muu ehdokas teki “yllätysnousun”.

On tietenkin kaikkien oma asia, äänestääkö vai ei, mutta vielä on pari tuntia aikaa vaikuttaa. Joten jos vielä mietit, niin lähdepä sinäkin vaaliuurnille!

Asterix

sekä veljensä…

Obelix

Asterix ja Obelix ovat punakorvakilpikonnia. Ikää heillä on 23 vuotta, mikä nyt ei ole kilpikonnille korkea ikä.

Minulla on ollut monenlaisia lemmikkejä, muttei koskaan kilppareita. Olimme lasten kanssa puhuneet kilpikonnan hankkimisesta, ja ottaneet selvää niiden hoidosta. Kun sitten näimme lehdessä ilmoituksen; “annetaan  kaksi punakorvakilpikonnaa”, lähdimme heti katsomaan niitä. Olimme aivan myytyjä. Asia oli selvä, ja konnat lähtivät meidän mukaamme.

Vaikka olimme lukeneet kilppareista, niin moni asia on yllättänyt meidät. Ensimmäinen asia mikä yllätti, oli kuinka vahvoja ja nopeita konnat ovat. Sitten, kun tutustuimme heihin paremmin, huomasimme, miten erilaiset Asterix ja Obelix ovat luonteeltaan. Ja se palkitsevin asia; kun heihin saa syvän kontaktin. Kilpikonnat katsovat syvälle silmiin ja nousevat takajaloilleen, kun niiden luo menee. Kuinka tarkkaan he katsovat ja kuuntelevat. Aivan mahtavaa!

Kirjoitan varmaan blogiini lisää kilpikonnista. Sillä minä olen aivan myyty.

Pitkästä aikaa. Me muutimme, taas. Tällä kertaa 150 kilometrin päähän, toiselle paikkakunnalle. Paljon muutoksia, sekä minulle, että lapsille. Tekemistä on riittänyt, ja riittää vieläkin. Osa tavaroista löysi paikkansa heti, osa ei ole löytänyt sitä vieläkään. Pikkuhiljaa. Mutta mukavaa täällä on.

Olemme saaneet uusia ystäviä, ja löytänyt taas vanhoja. Suurin muutos on se, että lapsilla vaihtuu koulu. He odottavat innolla. Ja kuten minun elämässä aina, asioita sattuu ja tapahtuu. Eipä käy tylsäksi. Runojakin on syntynyt, laittelen niitä ehkä myöhemmin blogiin.

Hellettä on piisannut, ja olemme olleet paljon rannalla. Oikeita vesipetoja nuo lapset. Tässä kuva aivan upeasta hiekkarannasta, joka on kivenheiton päässä meistä.

Haluan vielä välittää SUURET KIITOKSET teille, jotka autoitte muutossa. Ilman teitä muutto ei olisi ollut mahdollinen.

Menkää pihalle, puistoon tai veden äärelle ja nauttikaa kesästä!

Rannalla

Pari viikkoa sitten selkä kipeytyi erittäin pahasti. Kun sitten kädet puutuivat, jaloista hävisi ajoittain tunto, pystyin tuskin kävelemään, muutama oire  mainittamakoon,  annoin periksi. Äiti oli minua auttamassa ja hän vei minut päivystykseen.

Päivystyksessä oli inhimmillinen vastaanotto. Kaksi lääkäriä tutki minut, ja heräsi vahva epäilys, että on kyse jostain vakavammasta. Töölöön sairaalan neurokirurgi, johon lääkäri oli yhteydessä, sanoi, että tilannetta voi vielä seurata ja tehdä lisätutkimukia, joita pystyy tekemään myös meidän aluesairaalassa. Siirryin yöllä kirurgiselle osastolle. Tiesin, että minusta ei pidetä siellä, lähinnä sen takia, että olen ollut siellä crps – hoidossa kipulääkärin lähettämänä. Halvaantumisriskin pelossa suostuin kutenkin osastohoitoon.

Aamulla kaksi lääkäriä hoitajineen tulivat kierrokselle. Ainoa asia, jonka lääkäri minulta (erittäin vihaisella äänensävyllä) kysyi, oli se kuinka monta kertaa viimeisen viiden vuoden aikana olen ollut siellä. (Katsoin kotona epikriiseistä; kolme kertaa). Sitten lääkärit ja hoitajat puhuivat minusta erittäin epämielyttävästi, ikään kun en olisi siellä. Niinkuin olisin eläin. Muutama v – sanakin sieltä tuli. Ja niin hierarkinen se maailma on, että mitä lääkärit sanoivat, hoitajat olivat samaa mieltä. He lähtivät, ilman että olin saanut vastaustaa ainoaan kysymyseeni; saanko lähteä kotiin?

Tunsin itseni erittäin loukatuksi. Vaikka kuinka kipeä, haluan silti säilyttää ihmisarvoni. Tein lähtöä kotiin, kun hoitaja huusi; ” et sä vielä mihinkään lähde, täytyy vielä tutkia!”. Jäin odottamaan. Löysin yhden hoitajan, joka oli ystävällinen. Hän kertoi mitä tutkimuksia oli määrä tehdä, ennenkuin lähden kotiin.

Kaikista niistä tutkimuksista tehtiin yksi; selän röntgenkuva. Iltapäivällä lääkäri tuli ja kertoi, että voin lähteä kotiin. Olin huojentunut.

Illalla kuitenkin oireet pahenivat. En pystynyt makaamaan, istumaan, kävelemään enkä seisomaan, oikeasta jalasta lähti tunto ja kipu oli valtaisa. Nojasin tiskipöytään ja itkin. Äiti vei minut uudelleen päivystykseen.

Olin odottanut monta tuntia ja kello läheni puoltayötä, kun lääkäri vihdoin tuli. Hän kysyi:”tuntuuko nyt paremmalta, kun olet saanut täällä vähän levätä”? Ei hän sitä pahalla tarkoittanut, mutta siinä tilanteessa en tiennyt pitikö itkeä vai nauraa. Mutta vielä suuri hämmästykseni oli, kun hän luki kirurgian poliklinikan papereista, mitä kaikkia tutkimuksia minulle oli siellä muka tehty! En tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua, mutta minä ainakin tulkitsen sen valehtelemiseksi. En silti jaksanut ruveta inttämään asiasta lääkärin kanssa, eihän hän voinut tietää.

Kysyin sen sijaan, milloin tilanne on niin paha, että kannattaa lähteä lääkärin. Vastaus oli: “silloin kun ihan oikeen oikeesti raajat puutuvat tai niistä menee tunto, silloin kun ihan oikeen oikeesti tulee virtsaamisvaivoja…” Ym. Hän luetteli koko joukon oireita, joita minulla ihan “oikeen oikeesti” oli. Lähdin kotiin.

Tiedustelin sosiaalitoimistosta, jos olisi mahdollista saada jonkinlaista käytännön apua kotiin. Siivoaminen, pyykin pesu, ruoanlaitto on minulle hankalaa tai mahdotonta. Sosiaalityöntekijä katsoi minua nenänvartta pitkin ja puhui kuin vähä – älyiselle. Asia tuli kuitenkin selväksi: yksinhuoltajalla ei ole mitään mahdollisuuksia saada apua kotiin, vaikka hän olisi kuinka sairas. Selvä.

Näin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa!

Aarre voi tarkoittaa niin monta asiaa, ihmisestä riippuen. Minun aarteeni on monta vuotta sitten kirpparilta löydetty suola- ja pippurisirotin. En muista monta senttiä niistä maksoin, ja toisessa on pieni kolhu. Niiden ikää enkä tarinaa en valitettavasti tiedä, ja rahallaista arvoa niillä ei ole. Mutta ihastuin heti näihin (yhteensä noin tulitikkurasiankokoisiin) sirottimiin.

Aarre

Sisko ja veli pitävät toisiaan kädestä. Harvinaista…:) . Onneksi oli kamera lähellä!